Tiedättekö ne hetket, kun yht'äkkiä havahtuu ja tajuaa, että se pikkupiski, rasittava rakki, on oppinut jotakin suurta, ihan huomaamatta. Tänään meillä oli sellainen hetki.
Tajusin nimittäin, ettei mun ole tarvinnut pitkään aikaan, ainakaan kuukauteen, taistella yhtään saadakseni Rossin autoon. Pentunahan se kärsi aivan järkyttävästä matkapahoinvoinnista, kuolaaminen ja oksentaminen alkoi välittömästi kun pennun nosti autoon. Loppujen lopuksi se ei halunnut tulla edes lähelle omaa autoa, vaan kiskoi kaikin voimin poispäin. Noh, pentuhan matkusti sitten autolla ja paljon. Kaikille kauppareissuille ja kissanristiäisiin se laitettiin konttiin, omaan häkkiinsä, jonka pohja vuorattiin sanomalehdillä, niin oli siivoaminen kaikkein helpointa. Pikkuhiljaa alkoi helpottamaan, ensin oksentaminen jäi pois, sitten kuolaaminen. Vaan autoon tuleminen oli vielä pitkään enemmän ja vähemmän pakkopullaa, varsinkin jos oltiin jossain kivassa paikassa, metsässä, treenikentällä, ystävien luona. Samantien kun Rossi huomasi, että nyt muuten lähestytään autoa, se otti ritolat eikä taatusti antanut kiinni.
Tänään kuitenkin Rossi oli mulla irti, kun tehtiin lähtöä päivän rientoihin. Sana "autoon" ja koira oli salamana odottamassa kyytiin pääsyä. Sama juttu kun lähdettiin treenikentältä, "autoon" ja sinne jäi kentälle omenat ja muut, Rossi juoksi autolle, hyppäsi konttiin ja kävi maaten. Hieno suoritus piti tietenkin palkita ruhtinaallisesti. Tajusin myös, että sisälle tulemisenkaan kanssa ei ole tarvinnut taistella enää juurikaan, tarkoittaako tämä, että villarulla alkaa oikeasti aikuistumaan?
Tänään oli kyllä muutenkin tosi aktiivipäivä, käytiin jäljestämässä (ei hyvä, ei huono, harjoitukset jatkuu), tokoilemassa (onkohan sitä koskaan tyytyväinen?) ja lenkkeilemässä moneen otteeseen. Illalla vielä haravoitiin kotona, huollettiin turkkia, käytiin pesulla (ehkä jo ensi viikolla päästään kotona suihkuun, huippua!) ja nyt vieressäni makaa väsynyt lagottolapsi.
Koirat harrastuksena vaatii paljon, mutta se myös antaa paljon. Parasta omasta mielestäni tässä on se, kun voi aidosti iloita toisen onnistumisesta ja vastaavasti olla aidosti pahoillaan ikävien uutisten edessä. Tänään oli ikävien uutisten vuoro, toivottavasti pian kuultaisiin taas iloisia uutisia. Ainakin pentu-uutisia pitäisi olla tiedossa parin viikon sisään. :) Olen luvannut itselleni, etten mene katsomaan pentuja, ennenkuin jokaisella on varmasti kodit tiedossa. Muuten käy "hups" tai "oho" ja huomaan lähteväni pentu kainalossa kotiin... Vaikka Rossi alkaa osoittamaan henkisen kypsymisen merkkejä, on meillä silti vielä paljon työsarkaa edessä. :D
Tajusin nimittäin, ettei mun ole tarvinnut pitkään aikaan, ainakaan kuukauteen, taistella yhtään saadakseni Rossin autoon. Pentunahan se kärsi aivan järkyttävästä matkapahoinvoinnista, kuolaaminen ja oksentaminen alkoi välittömästi kun pennun nosti autoon. Loppujen lopuksi se ei halunnut tulla edes lähelle omaa autoa, vaan kiskoi kaikin voimin poispäin. Noh, pentuhan matkusti sitten autolla ja paljon. Kaikille kauppareissuille ja kissanristiäisiin se laitettiin konttiin, omaan häkkiinsä, jonka pohja vuorattiin sanomalehdillä, niin oli siivoaminen kaikkein helpointa. Pikkuhiljaa alkoi helpottamaan, ensin oksentaminen jäi pois, sitten kuolaaminen. Vaan autoon tuleminen oli vielä pitkään enemmän ja vähemmän pakkopullaa, varsinkin jos oltiin jossain kivassa paikassa, metsässä, treenikentällä, ystävien luona. Samantien kun Rossi huomasi, että nyt muuten lähestytään autoa, se otti ritolat eikä taatusti antanut kiinni.
Tänään kuitenkin Rossi oli mulla irti, kun tehtiin lähtöä päivän rientoihin. Sana "autoon" ja koira oli salamana odottamassa kyytiin pääsyä. Sama juttu kun lähdettiin treenikentältä, "autoon" ja sinne jäi kentälle omenat ja muut, Rossi juoksi autolle, hyppäsi konttiin ja kävi maaten. Hieno suoritus piti tietenkin palkita ruhtinaallisesti. Tajusin myös, että sisälle tulemisenkaan kanssa ei ole tarvinnut taistella enää juurikaan, tarkoittaako tämä, että villarulla alkaa oikeasti aikuistumaan?
Tänään oli kyllä muutenkin tosi aktiivipäivä, käytiin jäljestämässä (ei hyvä, ei huono, harjoitukset jatkuu), tokoilemassa (onkohan sitä koskaan tyytyväinen?) ja lenkkeilemässä moneen otteeseen. Illalla vielä haravoitiin kotona, huollettiin turkkia, käytiin pesulla (ehkä jo ensi viikolla päästään kotona suihkuun, huippua!) ja nyt vieressäni makaa väsynyt lagottolapsi.
Koirat harrastuksena vaatii paljon, mutta se myös antaa paljon. Parasta omasta mielestäni tässä on se, kun voi aidosti iloita toisen onnistumisesta ja vastaavasti olla aidosti pahoillaan ikävien uutisten edessä. Tänään oli ikävien uutisten vuoro, toivottavasti pian kuultaisiin taas iloisia uutisia. Ainakin pentu-uutisia pitäisi olla tiedossa parin viikon sisään. :) Olen luvannut itselleni, etten mene katsomaan pentuja, ennenkuin jokaisella on varmasti kodit tiedossa. Muuten käy "hups" tai "oho" ja huomaan lähteväni pentu kainalossa kotiin... Vaikka Rossi alkaa osoittamaan henkisen kypsymisen merkkejä, on meillä silti vielä paljon työsarkaa edessä. :D
Kommentit
Lähetä kommentti