Mä oon sopivasti onnellinen

Koska Rossin luonne on mun lempikeskustelun aihe ja koska kukaan tuttu ei enää jaksa keskustella siitä asiasta mun kanssa ("mitäs minä olen sanonut, ihan tervepäinen elukka se on" on ihan tuttu lause...), ajattelin vielä ennen viikonlopun puserrusta näyttelyn suhteen vatvoa sitäkin asiaa. :)

Niille, jotka ovat lukeneet blogia vähemmän aikaa ja Rompposen taustat eivät ole tutut, hain Rossin ja sen veljen Italiasta Suomeen niiden ollessa 14 viikkoisia. Ne olivat italialaiseen tyyliin asuneet tarhakoirina koko ikänsä, oletettavasti ilman minkäänlaista systemaattista sosiaalistamista.
Lentokentällä, jolta Francesco meidät nouti, pennut olivat hieman ujoja, mutta luottavaisia vieraiden suhteen.
Hotellin sisäpihalla veli Pucci oli reippaampi, kulki häntä pystyssä tutkimassa paikkoja, vellihousu veljensä pysytellessä mun jaloissa. Valehtelematta siinä kohtaa tuli mieleen ajatus, että kannattaako mun kuitenkaan ottaa sitä pentua. Hotellihuoneessa molemmat vetivät samanlaista rallia.

Kotona molemmat pennut ulkoilivat reippaasti. Kyläilemään tullut kummityttöni, silloin 3-vuotias, oli Puccille hieman jännä, Rossi suhtautui reippaasti.
Rossi otti muutenkin vieraat vastaan etunenässä. Ote blogimerkinnästä siltä ajalta "Colombo paineli suoraan Ullan syliin ja leikki kivasti tämän kanssa. Toi lelua uudelleen revittäväksi yms.
Vespucci alkuun ujosteli taas, mutta otti velipojasta mallia ja teki sitten reippaasti tuttavuutta.
Leikkiessä Pucci kyllä taisteli hienosti, mutta voitettuaan lelun paineli sen kanssa omia menojaan. :D" sekä "Tänään syntyi päätös, että Colombo jää meille, kuten tarkoitus olikin. Se on kuitenkin ehkä enemmän sitä mitä haen, vaikka onkin Puccia selvästi pehmeämpi."
Blogista löytyy myös maininta "Rossin mielestä kaikki ihmiset on ihania.

Veli on ollut kaiken aikaa kaikkia ja kaikkea rakastava, paaaaaljon tasaisempi luonteeltaan, sellainen peruskoira. Tykkään Puccista ja sen luonteesta todella paljon, toki en ole nähnyt sitä meiltä lähdön jälkeen kuin muutaman kerran näyttelyssä. Pucci kävi viime viikonloppuna MH-kuvauksessa ja ohjaaja joutui valittettavasti keskeyttämään kuvauksen, Pucci kun päätti että hän ei tuon haalarin luokse tule. Tuntuu jotenkin todella hämmentävältä, koska oikeasti se on ainakin mulle antanut rautahermoisemman vaikutelman mitä Rossi ikinä. Noh, MH ei vaikuttanut mun mielipiteeseen siitä koirasta, olen edelleen sitä mieltä että se on arjessa taatusti helpompi koira kuin Rossi. :D

Jossain kohdassa sitten vain tapahtui muutos. Romps alkoi jännittämään vieraita ihmisiä ja Baltian voittaja-näyttelyssä karkasi multa säikähdettyään tuomaria niin paljon. Toki tuli kutsusta luokse ja tuomari sai pöydällä kopeloida, mutta koira oli aivan makaronina kainalossa.
Vuoden verran koira suhtautui hetkittäin lähes hysteerisesti vieraisiin ihmisiin, olisikohan tämä alkanut joskus maalis-huhtikuussa 2012, tarkasti en muista. Esimerkiksi bussipysäkillä seisovat ihmiset olivat mörköjä, kaupungilla kävely oli kamalaa, pentuajalta tutun kaupan luona käyminen oli kamalaa. Periaatteessa arki kuitenkin toimi, ohikulkevat ihmiset eivät olleet ongelma silloinkaan, jos niitä ei siis ollut sankkana joukkona.
Keväällä 2013 yhtäkkiä sormia napsauttamalla yhdessä mätsärissä Roms antoi vieraan tuomarin kopeloida. Seuraavaksi oli ensimmäinen virallinen näyttely Suomessa, ei mitään ongelmaa ja keltapunainen ruusuke käteen. Seuraavana päivänä MH-kuvaus:

1a	Kontakti, tervehtiminen	4 Ottaa itse kontaktia tai vastaa siihen
1b	Kontakti, yhteistyö	3 Lähtee mukaan, mutta ei ole kiinnostunut TO:sta
1c	Kontakti, käsittely	4 Hyväksyy ja ottaa kontaktia

Toki se oli hieman jännittynyt tilanteessa (näkyy videolla).
Muutamaa viikkoa myöhemmin mentiin näyttelyyn miestuomarille, taas jännitti, painautui mua vasten ja olisikohan hieman pyrkinyt karkuun, ei kuitenkaan mitenkään paniikissa.
Sitten tulikin takapakkia ja rajusti, kun KePon (ex-)kaveri onnistui säikäyttämään Rossin. Lisäksi meillä oli kotona hurja remonttiurakka ja alakerta vilisi vieraita miehiä (toki kulku alakertaan oli koko tämän ajan estetty). Seuraava näyttely oli kesäkuussa Kotkassa ja siellä oli taas paniikki päällä miestuomarin takia. Naistuomareiden kanssa ei ole ollut ongelmaa koko aikana ennen viime kuun mätsärituomarin jännittämistä, mikä onneksi saatiin purettua leikin avulla heti.

Pallo tippui hyllynpäältä ajatuksen voimalla, uskokaa tai älkää...

 Viime syksynä päätin, että olkoot, jos se tulee silloisella tavallaan toimeen ihmisten kanssa, se riittää. Musta tuntuu, että siinä oli yksi iso harppaus eteenpäin, Rossi on vuoden takaiseen reipastunut todella paljon, se kävi tänään mun mukana pääsiäisnäyttelyn hallilla, kulki pyörövista, mitkä olisivat taatusti saaneet kaksi vuotta sitten aivan järkyttävän paniikkikohtauksen, vuosi sitten olisi ollut tosi jännät, mutta varmasti oltaisiin selvitty. Nyt meni, kuin olisi ikänsä kulkenut moisten kummajaisten läpi.

Roms teki tuttavuutta myös vieraiden miesten kanssa, yhdelle miehelle haukkui ja meni kohti häntä pystyssä, kävi kuitenkin haistamassa ihan oma-aloitteisesti.

Tällä hetkellä tilanne on se, että kun Rossi saa tehdä aloitteen vieraan miehen kanssa, tutustua omaan tahtiinsa, ei ongelmaa ole. Tutustumisaika lyhenee jatkuvasti, nyt puhutaan parista minuutista. Edelleenkään en sitä aio viedä miestuomareille, en ennenkuin olen varma siitä, että se selviää siitä omilla jaloillaan seisten. Nyt uskon siihen, että se on vielä mahdollista, vaikka aikaa saattaakin mennä.

Kaikinpuolin Rossi on järkevöitynyt viimeisen puolen vuoden aikana todella paljon, eihän se vieläkään ole mikään rottweiler-hermoinen, eikä siitä ikinä sellaista tule. Mutta rotuisekseen se alkaa mun mielestä hiljalleen olemaan ihan kelpo yksilö. Jos tavoitteena on käyttää rodun keskitasoa parempia uroksia, niin ainakin omalla mittarillani Rossi on rodun keskitasoa parempi uros. Toki haluan nähdä vielä miten se kehittyy, onko sillä enemmänkin korvatulehduksia/ mahdollisesti allergiaa (toistaiseksi korvat eivät ole enää oireilleet, vaikka on syöty ties mitä), onko sillä ääniarkuutta (uuden vuoden raketeista stressaaminen) ja toki tämä ihmisiin suhtautuminen. (ja toisaalta takaraivoon on tullut pieni ajatus siitä, miten paljon oikeastaan toivoisin Rossista pentua itselle...) Ja ehkä pakko tässä kohtaa myös sohaista vähän kepillä muurahaispesää, kun välillä on meidänkin rodun kasvattajien suusta kuultua, että kun ne harrastuskoirat ei sitten osaa rauhoittua millään, riehuvat vaan koko ajan. Mä olin kaksi päivää 38 asteen kuumeessa ja jo sohvalta jääkaapille raahautuminen oli täyttä tuskaa. Rossi sai käydä pihalla tarpeillaan niin usein kuin halusi (ehkä 3-4 kertaa koko päivän aikana) ja lisäksi Veikko käytti sen illalla puolen tunnin pyörälenkillä. Eikä se hyppinyt seinille yhtään sen enempää kuin normaalistikaan, iltavillit on edelleen meillä jäänteinä pentuajoista. :D Toki me ei olla mitään himolenkkeilijöitä ja vielä vähemmän himotreenaajia, mutta kuitenkin. :)

PS. Pappakoira voi hyvin ja alkaa olemaan oma pirteä itsensä. Lääkkeitä voisi syödä vähän useamminkin kuulemma. ;)