Elämäni koirat osa 4

Neljäntenä vuorossa se kaikista vaikein. Sanat eivät riitä tämän koiran kuvaamiseen.


Kun Seran pennusta tuli mahdottomuus, piti keksiä plan B. Kun sekin meni pieleen, taisi Ropponen olla loppujen lopuksi plan D, mutta hyvää kannatti odottaa.


Rossi oli vähän sika säkissä, vaikka pennun otto ei hetken mielijohde ollutkaan, niin se, että se oli juuri tämä pentu oli todellakin hetken mielijohde. :)


Pentuna Rossi oli hirvittävän kiva. Sitten se vähän kasvoi ja siitä tuli hirvittävän hirveä eläin. Puolitosissani harkitsin sen palauttamista sinne mistä oli tullutkin, se kun ei väsynyt yhtään mistään, ei tahtonut nukkua öisin, oli loputtoman vilkas ja jännitti uusia ihmisiä.
Oli tarkoitus että pentu ei nuku sängyssä. Noh, se periaate jäi nopeasti, kun pentu huusi sängyn vierellä, suutuspäissään yritti lähteä sohvalle nukkumaan, sääli että portti oli laitettu hänen tielleen. Tosin, ei se sängyssäkään rauhoittunut, puri vain meitä. Muutaman yön se nukkuikin häkissä, joskin sielläkin mekasti ensin.


Ehkä juuri siksi, että yhteisen elämän alku ei ollut kovin helppo, siitä tulikin niin äärimmäisen rakas. Rasittava se on hetkittäin vieläkin, mutta aina välillä me osutaan samalle kartalle - ja se se vasta palkitsevaa onkin.


Vaikka Rossi junnuna ihmisiä jännittikin, muuten se oli hirvittävän reipas lapsi. Tokoa treenattiin pienestä pitäen, kaikki vauhdikas sopi Ropposelle oikein hyvin. Sen sijaan esimerksi paikkamakuu on varsinainen murheenkryyni edelleen.. Rossi onkin mestari kehittämään variaatioita paikkamakuusta, voi kieriä nurmikolla, haukkua, ryömiä, rapsutella itseään. Kaikki ihan pokerina, koska Rossi nyt vaan voi.


Agon historia huomioon ottaen, jännitin Rossin luustokuvia aivan hirvittävän paljon. Voi sitä onnea, kun Ropponen terveeksi todettiin syksyllä 2012. Valitettavasti ilo ei ollut pitkäkestoista, nyt kamppailemme nivelrikkoa vastaan. Onneksi Suomessa eläinlääketiede on edistyksellistä ja Rossi voi vielä tulevaisuudessa toivottavasti elää normaalia elämää.
Jalostuksesta Roms nyt toki karsiutui, ehkä hieman sääli, koska aika on kullannut muistoja eikä ajatus Ropposen pennusta ollut yhtään hullumpi.


Hämmästyttävää kyllä, Rossi on muistuttanut Seraa uskomattoman paljon. Samanlaista nuoruuden uppiniskaisuutta, jäljellä rynnimistä, harrastamisen riemua. Myös valkoinen otsatupsu molemmilta löytyi.Valitettavasti ollaan saatu kulkea myös niitä ikäviä yhteisiä polkuja...


Sera
Rossi
 Rossi, mun pieni täydellinen Rossini. Koira josta piti tulla vähintäänkin neloisvalio, näyttelytähti, tokotykki, jälkimestari ja agilitytoivo. Osa haaveista joudutaan Rossin osalta hautaamaan, mutta jos vaikka puoliin päästäisiin... "If you can dream it, you can do it"



Ensimmäiset kaksi vuotta Rossi käytti tehokkaasti omistajan nöyryyttämiseen. Baltian voittaja näyttelyssä se karkasi kehästä, MH-luonnekuvauksessa se juoksi liki kymmenen minuuttia mua karkuun. Jälkimmäisen se teki ihan vain vi**uillessaan. Nyt sille voi jo nauraa, mutta silloin olisin voinut vaipua maan alle.


Rossi on koira joka rakastaa omia ihmisiään yli kaiken. Kun tulen kotiin, se tulee toki ovelle vastaan (usein se katselee jo yläkerran ikkunasta ja sitten vauhdilla tulee ovelle), mutta sitten juoksee äkkiä rappusille, kiipeää muutamaa rappusta ylemmäs, jotta ylettää nostamaan tassunsa olkapäilleni ja nuolemaan kasvoni. Se tahtoo olla lähellä, se tahtoo olla rakastettu ja tulla rakastetuksi. Inhimillistämistä tai ei, annan näissä tapauksissa itselleni luvan inhimillistää koiran ajattelemaan noin. :)


Koira joka rakastaa käpyjä, sukkia ja palloja. Erityisesti palloja. Koira, joka leikkii palloilla työntämällä ne sohvan alle ja sitten yrittämällä ryömiä perässä.
Koira jolle uiminen, jäljestäminen ja ruuan varastaminen on elämän suola.
Koira, joka ei ole vain koira, vaan paljon, paljon enemmän. Koira, joka ei ole yhtään sellainen, niinkuin pitäisi ja silti kaikkea mitä toivoa saattoi. En tiedä onko tässä se Once in a lifetime, mutta potentiaalia on. ♥


Kommentit

  1. Jos saan udella, niin minkälaiaia näyttelyhihnoja/pantoja käytät? Ja mikä on hihnan pituus? Ensimmäisen oman koiran (lagoton) kanssa tarkoitus osallistua muutaman viikon päästä mätsäreihin ja keväällä sitten virallisiin näyttelyihin, ja olen netis selaillut erilaisia käsintehtyjä helmi hihnoja.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Agolla on käytössä ns. perinteinen hihna ( http://www.mustijamirri.fi/tuote/n%C3%A4yttelytalutin-py%C3%B6re%C3%A4-tummanruskea-8-mm-x-120-cm/006380/ ) beigenä ja liattuna valkoisena. Se ei pidä kaulalle tulevista ohuista ketjuista ja osaa käyttäytyä siivosti, joten tuollaisen olen kokenut sille parhaaksi
      Rossilla on yksi musta, ohut nahkainen näyttelyremmi (ostettu Tallinnan voittajasta) ja pari helmihihnaa (musta-turkoosi ja punainen, Mari Alhon käsialaa). Rossilla on remmeihin snake-panta ( http://www.mustijamirri.fi/tuote/showdog-snake-n%C3%A4yttelykaulain-kromattu-2-mm/032862/ ) ja puolikuristava ketjupanta ( http://www.mustijamirri.fi/tuote/sprenger-puolikuristava-n%C3%A4yttelyketju/028593/ ) Rossi saattaa kimpoilla hihnassa syystä tai toisesta, joten sille olen todennut turvallisemmaksi ketjupannat.

      Toivottavasti tästä oli apua ja kiva, että olet löytänyt blogiimme! :)

      Poista

Lähetä kommentti